Nuori äiti, huono äiti?

"..Muistinko olla
Itseni herra
Muistinko tehdä
niinkuin tahdon

Muistinko kiittää
arvoa antaa
Muistinko ottaa
omaa aikaa?

Jos tämä ois iltani viimeinen
osaisinko olla onnellinen? .." -Jannika B , itseni herra-

 Mielestäni tässä biisissä sanat kohdallaan.

Istun asuntomme sohvalla. Koko asunto on ensimmäistä kertaa tänään täysin hiljainen.. ainoastaan vieressäni omassa kopassaan nukkumista yrittävä tyttäremme murahtelee silloin tällöin ja hieroo silmiään pikkuruisilla sormillaan. 

Olen juuri antanut taas vaihteeksi "mahtavia kasvatusvinkkejä" miehelleni, saaden siitä vastaukseksi nii ikään murahduksia. Hölmökö minä olen, kun luulen vinkkini olevan tarpeellisia kuitenkin jo aikuisiässä olevalle miehelleni. Onneksi sain anteeksi purkautumiseni Roosan kasvatuksesta ja mies kömpi nukkumaan, toivottavasti, hyvillä mielin ajatellen todennäköisesti vaimokkeen pitävän häntä täysin idioottina ...voi näitä vanhemmuuden tuomia "iloja" , hymähdän. 

Pohdin itsekseni tämän hetkistä elämääni. Kuinka paljon onkaan elämäni muutunut vaivaisessa vuodessa.. Kuinka liki vuosi sitten sain tietooni loppuelämääni mullistavan asian; saamme vauvan. Kaikki se, mikä on vuoteen mahtunut.. kaikki ne ilot ja surut. Uskon itse, että yksiasia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen.. ja että

kaikelle tässä elämässä on tarkoituksensa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakaan. Uskon että tyttäremme tulo elämäämme on tarkoitettua. On täysin väärin väittää että kaikki olisi siitä syystä ollut helppoa. Ei ehkä helppoa, mutta suhteellisen helppo käydä läpi, kun asenne elämää kohtaan on pääsääntöisesti tuo. Jännitin aluksi kovasti ihmisten suhtautumista meitä kohtaan.. "teiniäiti" tuntuu olevan yleinen nimitys, eikä hyvässä valossa laisinkaan, meitä nuorempina äitiyden haasteisiin hypänneitä kohtaan. Myöskin saman ikäisten,  nuoria äitejä kohtaan kohdistetut halveksuvat lauseet kuten "minä en ainakaan aio nuoruuttani pilata tuolla tavalla" ovat yleisiä ja harva näitä jää kuulematta. 

Olenko automaattisesti huono äiti, kun sain lapseni tämän ikäisenä? Oma mielipiteeni on, etten ole. Se mitä itse päätän, minkä itse asetan elämässäni etusijalle määrittää sen, olenko lapselleni paras mahdollinen vai olenko "hulttio", joka ei mukamas miettinyt loppuun asti... joka päätti hypätä äitiyteen "vain muoti ilmiöstä" tms. Olenkin käyttänyt paljon kuluneesta vuodesta miettimiseen. Millaiset muistot omasta lapsuudestani ovat jääneet mieleen? Mikä oli erityisen ihanaa lapsuudessani? Minkä haluaisin mahdollisesti olevan lapsellani toisin? Millaisen lapsuuden haluan tyttärellemme luoda? Millainen äiti haluan hänen silmissään olla. 

"Nuoruus menee pilalle"... Kyllä. Asioita ei voi enää tehdä ajattelematta , että suunnitelmiin kuuluu pikkuinen, joka vaatii ja tarvitsee meitä. Joka haluaa äidin ja isän turvaa ja huolenpitoa ja turvallisuuden tunnetta siitä, että koti on koti.. mummolasta, tarhasta tai muusta hoitopaikasta ei muodostu kodin veruketta, vaan kodissa ollaan pääsääntöisesti, mummolassa ja tarhassa ainoastaan "vieraillaan". 

Mutta jos nuori äiti itse ajattelee elämänsä menneensä tästä syystä pilalle, ehkä hänellä on vaikeuksia vielä priorisoida asioita / seisoa omien valintojensa takana, koska itse alku vaikeuksien jälkeen en pysty ajattelemaan, että mikään elämässäni olisi mennyt pilalle tytön myötä. Koen suurta ylpeyttä saadessani olla tuolle pienelle ihmisen alulle äiti. Saadessani joka päivä nähdä, kuinka pieni kasvaa ja kehittyy.. kuinka sylivauvasta hiljalleen kehittyy taapero. Ehkä asenteeni äitiyttä kohtaan tässä iässä on muokkautunut siitä syystä, että minulla on jo pienestä pitäen ollut lemmikeitä, joista kantaa vastuuta.. tiedän. Kuulostaa näin aluksi "karulta" verrata lemmikin omistamista vanhemmuuteen. Tarkemmin kun asiaa alkaa pyörittelemään, on siinä suuria yhteneväisyyksiä. Olen siis ollut eläinrakas läpielämäni, minulla on kymmenvuotiaasta ollut useampi, kuin yksi, lemmikki hoiteillani. On pitänyt miettiä, mihin koira , jos haluan lähteä jonnekkin. On pitänyt ymmärtää, että jokin / jotkin asiat päivässä on pakko hoitaa (omasta valinnasta toki), eikä niitä pysty sysäämään toisille. Minulle on opetettu myös, että jos lemmikki otetaan, siitä pidetään huolta niin pitkään ,kuin lemmikki elää.

                                                                                                                                                                   

Vastuu toisesta. 

En ole vuosikausiin voinut lähteä reissuun, baariin, ulos... minnekkään, ajattelematta pystyykö koiran ottamaan mukaan, pystyykö se jäämään hetkeksi hoitoon johonkin jne. Ja se ei ole haitannut minua laisinkaan. Siinä missä eläimet ovat menemistäni estäneet, olen saanut tuhannesti iloa elämääni näistä ja tuhannesti hyviä hetkiä festareitten tms tilalle.

Asia ei muutu mielestäni äitiydessä muulla muotoa kuin etten lasta jätä sitä vertaa aluksi muiden hoitoon, mitä koiraani uskaltaisin jättää... ja toki lapsessa on erillailla "kiinni" kuin lemmikeissä, jotka kasvaneet jo täyskasvuisiksi ja pärjäävät myös omillaan hetkiä jne. (toivottavasti ette käsitä pointtiani väärin)

Tähän mennessä lapseni elämä ei saletisti ole eronnut vanhempien äitien tarjoamasta elämästä. Käymme vauvamiiteissä, päivittäin vaunulenkeillä, katselemme leluja, ihmettelemme yhdessä ympäröivää maailmaa (joka jo niin kovasti alkaa pikkuista kiinnostamaan), hoidamme kotityöt ja ruoanlaiton tyttövoimalla isin ollessa koulussa, harjoittelemme päivärytmiä.... "Tavallista" vauva-arkea.

Äitiys on siis mielestäni asennekysymys, ei iästä riippuvainen, mikäli äiti ei ole oikeasti kamalan nuori (viittaan näitä tapauksia, joissa äiti on hyvin nuori ja itse vielä mieleltään täysin, eikä osittain, lapsi). Äitiys on kiinni siitä mitä on itse valmis antamaan, mistä valmis luopumaan ja miten asiat kokee. 

Minä hyvillä mielin jatkan tutustumista perheemme uuteen tulokkaaseen, uuteen pieneen ihmiseen. Hyvillä mielin jätän sanomatta kauhistelioille sen enempiä. Hyvillä mielin olen riittävän hyvä vanhempi meidän tytöllemme. Kukaanhan ei ole täydellinen?